lauantai 17. maaliskuuta 2018

Miten jaksaa vaativassa työtilanteessa?

Tämä teksti ei liity varsinaisesti säästämiseen, mutta elämänlaatuun ja voimavaroihin, sekä taloudellisten varojen hankintaan toki. Olen viime aikoina pysähtynyt liian usein sen uutisen äärelle, että kaltaiseni nuori nainen kärsii työuupumuksesta. Myönnettäköön, että tunnistan itsessäni uupujalle tyypillistä suorittamista ja tehokkuuden tavoittelua. Lähimmäksi tämä on liipannut pari vuotta sitten, kun käytännössä identtistä työtehtävää tehnyt kollega uupui. Eikä kerta jäänyt viimeiseksi.

Haluaisin olla ja tehdä niin paljon enemmän, kuin mihin oikeasti pystyn. En ole perfektionisti, vaan tehokas; mihinkään ei saa kulua liikaa aika ja riittävä suoritus on ok, kunhan saa tehtyä kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kodin pitäisi olla kohtalaisen siisti ja elinkelpoinen, ruokailuja ei saa jäädä välistä, lemmikit pitää hoitaa hyvin, talous pitäisi saada huippuvireeseen, töissä ei saa epäonnistua, kropan pitää olla hyvässä vireessä ja ulkonäkökin siisti.

Mistä näistä sitten voisi joustaa ja silti elää sellaista elämää, ettei viranomaisten tarvitse puuttua, kumppani pysyy tyytyväisenä ja oma vointi etusijalla? Tämä on jatkuvaa tasapainottelua, mihin vuorokauden tuntini käytän.

Kuva: Ugne Vasyliyte, Unsplash.com


Karma is a bitch

Joku ehkä muistaa, kun aiemmin valittelin ja kärsin, ettei töissä ole tekemistä. Nyt on.

Elän sellaista vaihetta, että työ linkoaa kovalla teholla mehuja minusta irti, (eikä blogikaan ole siksi kovin aktiivinen ollut viime aikoina). Työpaikallani käydään kivuliasta muutosprosessia. Luulen, että johto olisi toivonut minultakin parempaa suoritusta, mutta valitettavasti ongelmat ovat niin suuret, ettei minun panokseni yksin riitä.

Työpäiväni venyvät, mutta yli 10 h päiviä en ole tehnyt, ja viikonlopputöitäkin vain satunnaisesti. Elämässäni löytyy vastapainoa liikunnan ja monen muun muodossa. Siltikään en aina pääse työajatuksista irti illan enkä yön aikana. Etenkään, jos olen vastaanottanut ja käsitellyt tunteita päivän mittaan. Tämän aiheuttaa myös liian kova vauhti: jos olen jo tekemässä jotain ja vaikkapa alaiset kyselevät vielä vaikeita kysymyksiä ohimennen, aivot eivät pärjää mukana, eivätkä ne sitten rauhoitu enää ollenkaan. Vaikka mitään pahaakaan ei sattuisi tai sanottaisi, kollegoiden tunnesekamelska tarttuu joksikin stressitilaksi, jossa empatia muuttuu sympatiaksi.

Jatkuvasti  työpaikallani tapahtuu jotain sellaista, että ulkopuolinen ei voisi kuin hämmästellä. Välillä mietin, onko tämä draamateatteri vai työpaikka.

Siitä seuraa päänsärkyä, heikkoa unen laatua ja heikentynyttä "sietokykyä". Muutaman kerran viikon loppuvaiheessa olen ollut siinä pisteessä, että vielä yksikin valitus tai vastoinkäyminen, niin sanon tai teen jotain tyhmää. Toistaiseksi en ole mitään sellaista tehnyt, mutta laidalla ollaan käyty.

En ole pystynyt noudattamaan itselleni tekemääni uudenvuoden lupausta jokapäiväisestä joogasta, mikä sekin tuntuu itsepetokselta ja kropan laiminlyönniltä (ja on johtanut pari kertaa jännitysniskapäänsärkyyn, kesto 4 päivää).

Kiitollisuus

Ajattelen, että tämä työtilanne on oma johtamisen oppikouluni ja käytän tämän kokemuksen oppimisen matkana. Olen kiitollinen, että olen toisaalta nähnyt näin vaikean tilanteen ja ajat jo urani alkupuolella. Puhumattakaan jo vuosia sitten läpikäydystä yt-prosessista ja rakkaan työtehtävän menetyksestä. Toivoisin, että löytäisin vielä itsestäni keinot ja ideat viedä bisnestä tehokkaasti eteenpäin ja saada näin "pikavoittoja" ja papukaijamerkkejä uran edistämisen mielessä.

Välillä kyllä mietin, että onko salainen haaveeni johtajan urasta sittenkään realistinen, kun paineet ovat aika kovat jo näin matalammallakin tasolla.

Raskain asia on arvoristiriita yrityksen arvojen ja omieni välillä. Näen mm. vahvasti sen, että johtamisessa ihmisten arvostaminen tuo myös taloudellista hyötyä ja henkilöstö esimerkiksi antaa itsestään tarpeen vaatiessa enemmän. Tilanne on valitettavasti päinvastainen, eikä paikallisjohto pysty siihen välttämättä vaikuttamaankaan.

Lisäksi pienessä työyhteisössämme on sattunut ikäviä asioita yksittäisille henkilöille, mikä luonnollisesti vaikuttaa, kun jokaisen rooli on niin merkittävä.

Työstressin ollessa pahimmillaan muistan syyn talousasioiden tärkeyteen: jokainen säästetty euro on askel lähemmäksi vapautta palkkatulojen "kahleesta". Jos firma menisi konkkaan, mulla olisi enemmän aikaa etsiä uusi työ tai työllistää itseni. Jos taas terveydentilani heikkenee niin, että on pakko itse lähteä, voisin taas pärjätä sen aikaa, että etsin uutta.

Ennen kaikkea tämä ikävien sattumien ja uutisten sarjatulitus on saanut minut arvostamaan jokaista tervettä päivää, että ylipäätään olen työkykyinen ja voin sinne töihin joka aamu mennä, ja minulla on asiat hyvin.

Lopuksi

En tiedä mikä tämän tekstin tarkoitus oli. Kirjoitin tätä monessa pätkässä viikon aikana ja sain paljon eri fiiliksiä ja kokemuksia mukaan. Oma vointi voi vaihdella viikonkin mittaan äärilaidoilla. Jos vaikka perjantaina ehtii töissä vielä purkaa kaiken kuorman pois ja mieli ehtii tyyntyä, saa viikonlopusta paljon enemmän irti.

Olen myös huomannut, että en pelkää. Jos saisin itse potkut, se todennäköisesti olisi seurausta täydellisestä arvoristiriidasta ja sikäli olisi vain kartta uudelle polulle. 

Ehkä halusin tällä jakaa kokemuksia muiden esimiestyötä tekevien kanssa tai sellaisille, jotka ovat jaksamisen kanssa vaikeuksissa.

Itse reflektoin tilannettani keskustelemalla kotona, erään tv-sarjan toimistoelämää seuraamalla ja yhden kirjan parissa. Minulla on jalat aika hyvin maassa ja kuten eräs kohtaamani johtaja sanoi, minusta välittyy, että olen tosi Zen.




17 kommenttia:

  1. Tämä asia on itselleni valitettavan tuttua. Työni kiireet tulevat myös sykleittäin, joten niihin ei voi aina itse vaikuttaa.

    Koitan vaalia terveyttäni sillä, että kun ei vaan jaksa, niin on täysin sallittua olla tekemättä mitään töiden jälkeen. Ei tiskejä, ei liikuntaa (jos ei huvita, vaikka toisinaan se taas auttaa), ei ylimääräistä stressiä yhtään mistään. Toisaalta ei myöskään siitä työstä. Joskus on pakko hellittää, vaikka se aiheuttaisi lisäkiirettä hetken päästä.

    Oma stressitasoni on onneksi aika korkealla. Tosin ainut tapa lomailla kunnolla, on lähteä kerran vuodessa kahdeksi viikoksi maailman toiselle puolelle ja jättää työpuhelin kotiin ja unohtaa työsähköpostin salasana :)

    En ole lomaillut kahta viikkoa putkeen 20 vuoteen, eli viimeksi yläasteikäisenä. Sen jälkeen kaikki opiskeluaikaiset lomat olen ollut töissä ja työelämän kesälomatkin pidetty max. kahden viikon pätkissä. Olisin siis oikeasti pidemmän vapaan tarpeessa, mutta en vielä tiedä miten sellaisen saisi.

    Kiitos kirjoituksestasi, se antoi ajateltavaa. Vaikka en tiedä mikä oman vastaukseni pointti ehkä oli.
    Ehkä se oli se, että opettele olemaan tekemättä mitään edes ne pienet hetket kuin mahdollista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tuo sinunkaan tilanteesi paperilla kuulosta hyvältä. "Ainut tapa lomailla kunnolla on lähteä kerran vuodessa maailman toiselle puolelle".. Auts! Kuulostaa pahalta mutta tuossa samassahan me kaikki työläiset ollaan, toisilla vain on varaa lähteä ja toisilla ei.

      Poista
  2. Omassa elämässäni olen nähnyt kolme ihmistä, joilla on ollut vaikeuksia jaksamisen kanssa (kaikki naisia, jos sillä nyt on merkitystä). Kun he ovat kertoneet, mikä heitä on vaivannut, niin kaikkien kohdalla minulle on tullut käsitys, että kyse on itseasetetuista paineista. He ovat asettaneet itselleen vaatimuksia, joita kukaan tai mikään ulkopuolinen ei ole asettanut. Ja kun he eivät ole pystyneet toteuttamaan sitä omaa vaatimustaan, niin jaksamisen kanssa on ollut ongelmia.

    Nämä on vaan niin vaarallisia aiheita, etten ole oikein halunnut lähteä antamaan heille neuvoja, koska "sinun pitäisi olla armeliaampi itsellesi" on niin helppo tulkita väärin "olet aiheuttanut tämän itsellesi" -syytökseksi (mitä se ei tietenkään ole). Varsinkin siinä ylirasittuneessa tilassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei minulla ehkä (vielä) ole ulkoisesti jaksamisen kanssa vaikeuksia, sisäisiä vaan. Mutta totta, nuo sisäiset paineet on ihan todellisia. Just puhuttiin että ei miehillä esim. ole tarve aikatauluttaa siivousta vapaapäivälle, kun naiselle se on joku pakkomielle.

      Poista
  3. You can be your own best friend or your own worst enemy. Choose wisely :)

    VastaaPoista
  4. Voi samaistua. Juuri kirjoittelin siitä, mitä tekisin, jos minulla olisi aikaa, ja varsinkin energiaa, tehdä myös niitä mukavia ja voimaannuttavia asioita, eikä vain niitä välttämättömiä. Itselläni tähän vaikuttaa enemmän työajat kuin varsinainen esimiestyö, mutta huomaan silti välillä stressaantuvani ja työasiat pyörivät mielessä öisinkin. Ehkä se on vain tämä luonne, että haluaa hoitaa asiat kunnolla, kun sinuun kerran luotetaan.

    VastaaPoista
  5. Olen pohtinut kanssa samoja asioita, mutta peruslaiska luonteeni on toistaiseksi estänyt kokonaan uupumisen, koska en vain yleensä jaksa töiden jälkeen edes miettiä, että pitäisi tätä tai tuota tai sitä vielä saada aikaiseksi. Koirien ulkoilutus, kaupassa käynti ja itseni sekä rekkujen muonittaminen ja kämpän pitäminen asuttavassa kunnossa riittää normaaliviikon ohjelmaksi. Toisaalta olen pohtinut, että onko sekin merkki uupumuksesta, jos kokee ettei normaalin työpäivän jälkeen enää kykene lähtemään minnekään tekemään omia juttuja paitsi ehkä viikonloppuna...?

    Olen kokenut burn outin lievempänä ylioppilaskirjoitusten yhteydessä ja sitä seuranneena yliopisto-opintojen aloitusvuotena, joten osaan jossain määrin nykyään mitoittaa omaa jaksamistani paremmin. Introverttinä tarvitsen toisaalta paljon omaa rauhaa ja aikaa ladatakseni akkuja, jota intensiivinen asiakaspalvelupainotteinen työni vaatii. Siltikin haaveilen tilanteesta, jossa voisin työskennellä vähemmän, mutta taloudellisesti se ei ole ollut toistaiseksi mahdollista.

    VastaaPoista
  6. Meidän työyhteisö on ollut viimevuosina jatkuvien yt-neuvotteluiden kierteessä ja se on voimakkaasti rasittanut ja heikentänyt yksikön työmoraalia, sitoutumista ja yhteishenkeä.

    Ilmeisesti työnantaja ei näe suureksi ongelmaksi työntekijöiden merkittävästi raskaammaksi muuttunutta työtä, jonka johdosta henkilöitä on alkanut hakeutumaan muihin tehtäviin tai etsimään uusia mahdollisuuksia esimerkiksi kouluttautumalla uudelleen.

    Aiemmin koin oman työni erittäin arvokkaaksi ja tunsin suurta ylpeyttä saadessani olla mukana tuon värikkään yhteisön osana. Henkisesti sain nautintoa työstäni ja yleensä odotin ensimmäistä vuoroa vapaapäivien jälkeen. Nykyisin jokainen vuoro ahdistaa valmiiksi ja pahimmillaan työvuoro on suorastaan lamaannuttava.

    Olen saavuttanut sen pisteen että on aika punnita mitä tulevaisuudeltani haluan. Esimiehelleni olen jo ilmoittanut etten enää tee ylitöitä turvatakseni jaksamiseni edes pakollisissa töissä. Itse aiemmin uskoin että hyvällä palkalla voi vaikka väkisin tehdä mitä tahansa työtä, no nyt tiedän ettei se pidä paikkansa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti löydät ratkaisun tilanteessasi ja saat motivaation sekä fiilikset kuntoon. Ehkä nykyisessä, ehkä jossain muussa?

      Poista
  7. Juuri tällä viikolla oma jaksamiseni töissä oli kovilla. Minulle liikaa töitä, liikaa uusia opeteltavia asioita, liikaa epämääräisiä ohjeita ja kaikenlaista kaoottisuutta, liikaa vastuuta. Stressasin, jännitin, olin ahdistunut, nukuin huonosti, näin painajaisia, pillahdin (töissä, mutta yksin) itkemäänkin. Aivot oli todella rasittuneet työstä ja ahdistuksesta. Eilen kerroinkin työkaverilleni, että nyt mun on pakko olla mahdollisimman vähän tekemisissä asiakkaitten kanssa, tai saatan alkaa niiden valittaessa tai muuten ollessa hankalia joko vittuilemaan tai huutamaan niille tai itkemään, että olen niin uupunut nyt tähän viikkoon, etten jaksa. Työkaverini on ihana ja onneksi ymmärtää tukea, joten sain eilen olla vähän enemmän tekemässä muita töitä kuin asiakastyötä.

    Itseäni työ uuvuttaa, koska;
    - Työssäkäynti jo itsessään väsyttää
    - Sosiaalisuus vie paljon energiaa
    - Yleinen melu/häly/musiikki hermostuttaa ja vähentää jaksamista ja keskittymiskykyä, kuten myös jatkuvat keskeytykset
    - Epätietoisuus, kaoottisuus, epämääräisyys siitä, etten tiedä, mitä minun pitäisi tehdä, turhauttaa
    - Asiakkaiden venkoilu vituttaa, valitukset väsyttää, tyhmyys tympii, hankaluus stressaa
    - Itsestäni kumpuava halu tehdä työni kunnolla ja oikein ja vaatia ehkä enemmän, mitä muut vaativat. Ei vain sovi minulle hutilointi ja sinne päin tekeminen.

    Ratkaisuni on koittaa opetella entistäkin tiukemmin säännöstelemään työvuorojen määrää itselleni sopivaksi. Ei enää yli kolmen työpäivän viikkoja tai tilanteita, joista aavistan etukäteen, etten niitä jaksa! Mutta kun joku kumma saa mut aina välillä kokeilemaan, että jos aavistukseni olisikin väärässä ja sittenkin jaksan. Optimismi? Tyhmyys? Joka tapauksessa siitä pitäisi päästä eroon, ja luottaa enemmän intuitioon ja monen vuoden kokemukseen itsestä!

    VastaaPoista
  8. Minulla avain työ- ja muunkin stressin vähentämiseen elämässä on ollut priorisointi rankalla kädellä. Töissä tämä tarkoittaa konkreettisesti sitä, että kirjoitan työpäivän aluksi (ennen sähköpostien katsomista) paperille ne asiat, mitkä on pakko saada hoidettua tämän päivän aikana ja sitten keskityn niihin. Väistämättä tulevat häiriötekijät priorisoidaan myös nopeita toimia vaativiin ja vähemmän tärkeisiin. Vähemmän tärkeät listataan johonkin sivuun ja ne tehdään, jos on aikaa. Mikäli näitä ei ehdi tehdä, vahinko on mahdollisimman pieni tehtävien vähäisen tärkeyden johdosta.

    Olen sellaisessa asemassa, että minulle tulee pyyntöjä, toiveita ja työtehtäviä loppukäyttäjiltä, omalta esimieheltäni, alaisilta, väliportaan pomoilta, toimitusjohtajalta ja kaikilta tasoilta siinä välissä. Osa pyynnöistä on oikeasti tärkeitä, osa ei lainkaan tärkeitä. Kokemus auttaa erottamaan nämä toisistaan. Teen myös alaisilleni aina selväksi työtehtävien prioriteettijärjestyksen, koska se helpottaa heidän työskentelyään ja siten vastuu mahdollisesti tekemättä jäävistä töistä siirtyy sille jolle se kuuluu eli minulle.

    Uskoisin, että iän ja kokemuksen myötä myös epävarmuuden ja -täydellisyyden sietokyky kasvavat, mikä tekee työskentelystä helpompaa. Usein työelämän alku saattaa kyllä olla alalla kuin alalla uuvuttavaa. Paljon voimia ja tsemppiä, pidä ensisijaisesti huolta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi. Sen jälkeen muutkin (vähemmän tärkeät) asiat elämässä, kuten työ, hoituvat helpommin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota to do-listaa käytän itsekin. Mutta jonain päivinä aikataulut on täysin buukattu muiden palavereihin, jolloin ns. omat työt jää tehtäväksi päivän jälkeen tai jossain "lomassa".

      Poista
  9. Lauri Järvilehto - Upeaa työtä

    VastaaPoista
  10. Jos työ on mielekästä, ja siitä tykkää, ei ole ongelma tehdä pitkää päivää tai mennä töihin vielä viikonloppunakin. Edellisessä työpaikassa jemmatunteja kertyi parhaimmillaan 180h.

    Mutta... lopussa ennen työpaikan vaihtoa, alkoi työt maistumaan puulta. Yksinkertaisesti ei enää kiinnostanut antaa kaikkensa työnantajalle. Vaihtaessani työpaikkaa, jemmatunteja oli 110h. Loppuvaiheessa vaan ei jksanut enää olla edes täysiä työpäiviä.

    Nyt uudessa työssä on niin kivaa ja mielekkäitä töitä että olen kahden kuukauden aikana jo tehnyt 50h jemmatunteja :)

    VastaaPoista