Miten jaksaa vaativassa työtilanteessa?

Tämä teksti ei liity varsinaisesti säästämiseen, mutta elämänlaatuun ja voimavaroihin, sekä taloudellisten varojen hankintaan toki. Olen viime aikoina pysähtynyt liian usein sen uutisen äärelle, että kaltaiseni nuori nainen kärsii työuupumuksesta. Myönnettäköön, että tunnistan itsessäni uupujalle tyypillistä suorittamista ja tehokkuuden tavoittelua. Lähimmäksi tämä on liipannut pari vuotta sitten, kun käytännössä identtistä työtehtävää tehnyt kollega uupui. Eikä kerta jäänyt viimeiseksi.

Haluaisin olla ja tehdä niin paljon enemmän, kuin mihin oikeasti pystyn. En ole perfektionisti, vaan tehokas; mihinkään ei saa kulua liikaa aika ja riittävä suoritus on ok, kunhan saa tehtyä kaikkea mahdollista ja mahdotonta.

Kodin pitäisi olla kohtalaisen siisti ja elinkelpoinen, ruokailuja ei saa jäädä välistä, lemmikit pitää hoitaa hyvin, talous pitäisi saada huippuvireeseen, töissä ei saa epäonnistua, kropan pitää olla hyvässä vireessä ja ulkonäkökin siisti.

Mistä näistä sitten voisi joustaa ja silti elää sellaista elämää, ettei viranomaisten tarvitse puuttua, kumppani pysyy tyytyväisenä ja oma vointi etusijalla? Tämä on jatkuvaa tasapainottelua, mihin vuorokauden tuntini käytän.

Kuva: Ugne Vasyliyte, Unsplash.com

Karma is a bitch

Joku ehkä muistaa, kun aiemmin valittelin ja kärsin, ettei töissä ole tekemistä. Nyt on.

Elän sellaista vaihetta, että työ linkoaa kovalla teholla mehuja minusta irti, (eikä blogikaan ole siksi kovin aktiivinen ollut viime aikoina). Työpaikallani käydään kivuliasta muutosprosessia. Luulen, että johto olisi toivonut minultakin parempaa suoritusta, mutta valitettavasti ongelmat ovat niin suuret, ettei minun panokseni yksin riitä.

Työpäiväni venyvät, mutta yli 10 h päiviä en ole tehnyt, ja viikonlopputöitäkin vain satunnaisesti. Elämässäni löytyy vastapainoa liikunnan ja monen muun muodossa. Siltikään en aina pääse työajatuksista irti illan enkä yön aikana. Etenkään, jos olen vastaanottanut ja käsitellyt tunteita päivän mittaan. Tämän aiheuttaa myös liian kova vauhti: jos olen jo tekemässä jotain ja vaikkapa alaiset kyselevät vielä vaikeita kysymyksiä ohimennen, aivot eivät pärjää mukana, eivätkä ne sitten rauhoitu enää ollenkaan. Vaikka mitään pahaakaan ei sattuisi tai sanottaisi, kollegoiden tunnesekamelska tarttuu joksikin stressitilaksi, jossa empatia muuttuu sympatiaksi.

Jatkuvasti  työpaikallani tapahtuu jotain sellaista, että ulkopuolinen ei voisi kuin hämmästellä. Välillä mietin, onko tämä draamateatteri vai työpaikka.

Siitä seuraa päänsärkyä, heikkoa unen laatua ja heikentynyttä "sietokykyä". Muutaman kerran viikon loppuvaiheessa olen ollut siinä pisteessä, että vielä yksikin valitus tai vastoinkäyminen, niin sanon tai teen jotain tyhmää. Toistaiseksi en ole mitään sellaista tehnyt, mutta laidalla ollaan käyty.

En ole pystynyt noudattamaan itselleni tekemääni uudenvuoden lupausta jokapäiväisestä joogasta, mikä sekin tuntuu itsepetokselta ja kropan laiminlyönniltä (ja on johtanut pari kertaa jännitysniskapäänsärkyyn, kesto 4 päivää).

Kiitollisuus

Ajattelen, että tämä työtilanne on oma johtamisen oppikouluni ja käytän tämän kokemuksen oppimisen matkana. Olen kiitollinen, että olen toisaalta nähnyt näin vaikean tilanteen ja ajat jo urani alkupuolella. Puhumattakaan jo vuosia sitten läpikäydystä yt-prosessista ja rakkaan työtehtävän menetyksestä. Toivoisin, että löytäisin vielä itsestäni keinot ja ideat viedä bisnestä tehokkaasti eteenpäin ja saada näin "pikavoittoja" ja papukaijamerkkejä uran edistämisen mielessä.

Välillä kyllä mietin, että onko salainen haaveeni johtajan urasta sittenkään realistinen, kun paineet ovat aika kovat jo näin matalammallakin tasolla.

Raskain asia on arvoristiriita yrityksen arvojen ja omieni välillä. Näen mm. vahvasti sen, että johtamisessa ihmisten arvostaminen tuo myös taloudellista hyötyä ja henkilöstö esimerkiksi antaa itsestään tarpeen vaatiessa enemmän. Tilanne on valitettavasti päinvastainen, eikä paikallisjohto pysty siihen välttämättä vaikuttamaankaan.

Lisäksi pienessä työyhteisössämme on sattunut ikäviä asioita yksittäisille henkilöille, mikä luonnollisesti vaikuttaa, kun jokaisen rooli on niin merkittävä.

Työstressin ollessa pahimmillaan muistan syyn talousasioiden tärkeyteen: jokainen säästetty euro on askel lähemmäksi vapautta palkkatulojen "kahleesta". Jos firma menisi konkkaan, mulla olisi enemmän aikaa etsiä uusi työ tai työllistää itseni. Jos taas terveydentilani heikkenee niin, että on pakko itse lähteä, voisin taas pärjätä sen aikaa, että etsin uutta.

Ennen kaikkea tämä ikävien sattumien ja uutisten sarjatulitus on saanut minut arvostamaan jokaista tervettä päivää, että ylipäätään olen työkykyinen ja voin sinne töihin joka aamu mennä, ja minulla on asiat hyvin.

Lopuksi

En tiedä mikä tämän tekstin tarkoitus oli. Kirjoitin tätä monessa pätkässä viikon aikana ja sain paljon eri fiiliksiä ja kokemuksia mukaan. Oma vointi voi vaihdella viikonkin mittaan äärilaidoilla. Jos vaikka perjantaina ehtii töissä vielä purkaa kaiken kuorman pois ja mieli ehtii tyyntyä, saa viikonlopusta paljon enemmän irti.

Olen myös huomannut, että en pelkää. Jos saisin itse potkut, se todennäköisesti olisi seurausta täydellisestä arvoristiriidasta ja sikäli olisi vain kartta uudelle polulle. 

Ehkä halusin tällä jakaa kokemuksia muiden esimiestyötä tekevien kanssa tai sellaisille, jotka ovat jaksamisen kanssa vaikeuksissa.

Itse reflektoin tilannettani keskustelemalla kotona, erään tv-sarjan toimistoelämää seuraamalla ja yhden kirjan parissa. Minulla on jalat aika hyvin maassa ja kuten eräs kohtaamani johtaja sanoi, minusta välittyy, että olen tosi Zen.